No ratings.
Tytön vaikea kasvutarina. |
Tyttö Isla -arka -päättämätön -epäitsevarma -kaunis -herkkä -masentunut Huonosti kohteleva poikaystävä-Leevi -alkoholisti -aggressiivinen -itsekäs -pitää Isla itsestäänselvyytenä -riidanhaluinen -äkkipikainen -lyttäävä -yrittää korjata itseään meinatessaan menettää Islan Pelastaja-Aslak -välittävä -kannustava -itsevarma -kokenut -iloinen -tahtoo Islan Kerrontaa jokaisen näkökulmasta Aluksi Isla ja Aslak tutustuvat Islan ollessa luovuttamisen partaalla Isla alkaa avautumaan Aslakille ja he lähenevät Tapaamisia on usein, joten Leevi alkaa epäilemään Leevin ja Aslakin välillä konflikti Islan pakko valita Leevi panee parastaan, jotta Isla valitsisi hänet Kun Isla ei kuitenkaan valitse, Leevi hyökkää tämän kimppuun Isla loukkaantuu pahasti, joutuen koomaan Leevi tuntee vihdoin omantunnon tuskia, Aslak auttaa Leevi suuttuu, hyökkää Aslakin kimppuun Aslak voittaa taiston, Leevi perääntyy ja luovuttaa Islan suhteen Aslak viettää useita päiviä sairaalassa Islan vierellä Isla herää Isla ja Aslak lähenevät jatkuvasti Isla muuttaa Aslakin luo Isla muuttuu koko ajan paremmaksi versioksi itsestään Tapaa kaupungilla Leevin, joka yrittää samaa painostusta kuin ennen, mutta Islan vahvistuttua ei toimi enää Huutoa. Rikkinäisiä astioita. Mustelmia. Kyyneleitä. Nämä ovat olleet osa elämääni jo liian monta vuotta, enkä jaksa enää. Makaan selälläni kapeassa parisängyssämme tuijottaen kattoa. Joka ikinen roso katossa on minulle jo tuttu kaiken sen tuijottamisen jälkeen. Leevi lemuaa viinalle ja kuorsaa kovaan ääneen. Hän on kietonut kätensä ympärilleni, joten pois livahtaminen ei ole mahdollisuus. On vain odotettava aamuun asti. Silloin aion tehdä sen, tahdon olla vapaa. Vapaa surusta, vapaa pelosta, vapaa vastuusta. Tahdon olla täysin vapaa. Leevi menee seitsemään töihin, sen jälkeen olen yksin ja voin tehdä sen. Kello pärähtää soimaan, vilkaisen yöpöydällä olevaa digitaalista kelloa. 6.00. Sitten käännän katseeni sängyn suuntaan, Leevi jatkaa kuorsaustaan. Huokaisen syvään ja ponkaisen ylös. Joka paikkaa kolottaa, astelen peilin eteen ja harmistun kuvajaisesta. Silmän aluset ovat tummemmat kuin aikoihin, poskipäätä värittää sinertävä mustelma, olen vain varjo entisestäni. Tukka on eloton, olen laihtunut, hymyä ei saa esiin pinnistämälläkään. Toinen syvä huokaus. Pudistan päätäni ja jatkan matkaa keittiöön. Edelliseltä illalta on jäänyt maitotölkki pöydälle, kaadan maidon viemäristä alas ja huuhdellessani allasta, kuulen Leevin äänen. "Isla-muru, toisitko kahvia?", hän huudahtaa. Vastaan myöntyvästi. Avaan kuiva-ainekaapin ja järkytyksekseni siellä ei ole lainkaan kahvipuruja. "Lähden hakemaan kaupasta kahvia, se on loppu.", ilmoitan Leeville. Hetkessä hän tömistää makuuhuoneesta luokseni ja on selvästi hyvin ärtynyt. Valmistaudun jo läksytykseen. "Senkin typerä ämmä, miten sä voit unohtaa niin yksinkertaisen asian ostaa kuin kahvi? Mä tarvin mun aamukahvin!", hän huutaa heiluttaen samalla uhkaavasti käsiään. Painan pääni alas ja pahoittelen. "Ihan sama, ostan matkalla töihin kahvia ja jonkun leivän kun et sä näköjään sellastakaan osaa mulle väsätä. Jos täällä ei iltapäivällä oo kahvia, niin voi olla etten suhtaudu näin hyvin.", Leevi toteaa tuohtuneena. Lupaan ostaa hänelle kahvia ja suklaatakin sen kylkiäiseksi, mutta tästä huolimatta Leevi lähtee kotoa ovet paukkuen. Ulko-oven pamahtaessa oven yläpuolelta putoaa valokuva. Lasinen kehys hajoaa palasiksi. Astelen kuvan luo ja huomaan sen olevan Wanhojen tanssipäivältämme. Näytämme niin onnelliselta parilta. Noiden aikojen jälkeen kaikki onkin mennyt huonompaan suuntaan. Haen siivouskaapista rikkalapion, jossa näkyy yhä olevan eilen hajonneen murokulhon sirpaleita. Siivoan kuvan ja kehyksen lattialta ja pudotan ne roskakorin pohjalle. Jään tuijottamaan tyhjyyttä ja miettimään suunnitelmaani tälle aamulle. Se saa melkein hymyn kohoamaan kasvoilleni. "Tänään.", kuiskaan hiljaa ja hymähdän tyytyväisenä. Kävelen päättäväisesti kylpyhuoneeseen. Harjaan hampaani ja sipaisen hieman puuteria kalpeille kasvoilleni. Pitkästä aikaa päätän myös laittaa hieman ripsiväriä. Näytän aivan eri ihmiseltä, kun saan hieman meikkiä kasvoilleni. Vetäisen ohuen tukkani tiukalle poninhännälle ja puen kylpyhuoneen lattialla lojuvan mekon ylleni. Mekko on hieman löysä ylläni, mutta pidän sen kirjavasta värityksestä. En ole aikoihin nähnyt itseäni näin, noh itseni näköisenä. Kirmaan eteiseen ja vetäisen kengät jalkaani. Vilkaisen synkeää sotkuista asuntoamme vielä kerran, pudistaen samalla päätäni. Ei enää, ajattelen mielessäni. Lähden astelemaan portaita alas kevein askelin. Rappukäytävässä tulee vastaan alapuolellamme asuva vanha rouva. "Kuulin taas illalla kovaa meteliä. Oletko kunnossa tyttö?", rouva kysyy värisevällä äänellä. "Kaikki on hyvin.", vastaan hymyillen ja jatkan portaiden hyppelyä kohti alakerrosta. Avaan ulko-oven ja joudun siristämään silmiäni. Ulkona on kaunis sää. Kello on vasta seitsemän ja aurinko lämmittää jo mahtavasti. Suuntaan katseeni kohti lyhyen kävelymatkan päässä olevaa metsää. Lähden astelemaan sitä kohti. Olen suorastaan innoissani ja ohikulkijat varmasti huomaavat sen ylipirteästä kävelytyylistäni. Katselen edessäni avautuvaa lehtimetsää, se on niin kaunis. Kaikki on vihreää, linnut laulavat ja lämmin kesätuuli havisuttaa puiden lehtiä. Jatkan matkaa juosten. Tuntuu ihanalta juosta pitkästä aikaa. Hetkessä olen kiivennyt korkean mäen huipulle ja seison kallionkielekkeellä. Maisema on henkeäsalpaava. Näen kilometrien päähän. Metsää ja järviä kaikkialla. Tunnen kuinka kyyneleet alkavat kohota silmiini. Tämä on se. Tämä on viimeinen asia, jonka näen elämäni aikana ja se on niin kaunista. Lasken katseeni alas ja näen, kuinka jyrkkä pudotus on allani. Paniikki meinaa ottaa vallan, mutta en anna sen. Huokaisen syvään ja painan silmäni kiinni. Nyt on aika. Juuri, kun koen olevani valmis, kuulen askeleita takaani. Panikoin ja meinaan horjahtaa. Puiden seasta säntää mies. Hän nappaa minusta kiinni ja vetää kauemmaksi kielekkeen reunasta. "Oletko hullu, miksi sä tuolla lailla seisoit aivan reunalla? Hyvä, ettet pudonnut!", mies sanoo selvästi hätääntyneellä äänellä. "Ehkä halusin pudota...", kuiskaan hiljaa vastaukseksi. Sanottuani sen tunnen surun ottavan vallan ja kyyneleet puskevat taas läpi. En mahda sille mitään, kyyneleet alkavat vain valua valtoimenaan ja niiskutan aivan vieraan ihmisen edessä. Epäröimättä hän kietoo kätensä ympärilleni ja vetää minut lähelleen. Siinä me istumme pitkään. Minä itken ja hän pitelee minua tiukasti. Lopulta saan hieman rauhoituttua ja jään katselemaan miestä. Pidän hänen kasvoistaan, ne ovat ystävällisen näköiset. Hän on minua ehkä muutaman vuoden vanhempi, kuitenkin selvästi nuori vielä. Mies pyyhkäisee kyyneleet pois poskiltani hyvin hellästi, kysyen samalla: "Oletko kunnossa?" Kysymys saa minut hämilleni. Kun mietin vastausta, kyyneleet alkavat valua taas. Pudistan päätäni ja hautaan kasvoni hänen paitaansa. |